Eilen oli erilainen päivä. Isi lähti jo aamusta, ja äiti jäi meidän ja pienimmän ihmisen kanssa kotiin. Kun äiti oli syöttänyt pienelle ihmiselle aamupalan ja syönyt itse, se antoi meille aamuruuan. Samalla se puki pienelle ihmiselle vaatteita päälle, ja kun me oltiin syöty, lähdettiin ulos. Meillä olisi ollut kovasti menohaluja, mutta äiti ei päästänyt meitä irti, kun  se sanoi että pitää vahtia pientä ihmistäkin niin ei pysty meidän perässä juoksemaan. Äiti laittoikin sitten pienen ihmisen rattaisiin, ja sen sijaan että oltaisiin kierretty omaa pihaa niinkuin yleensä, lähdettiin pois pihasta yhtäaikaa, kun keskimmäinen pieni ihminen lähti kouluun. Voi miten paljon uusia hajuja tien varressa oli! Möykky pelkäsi kovasti mennä tien yli, kun ei ollut lunta seininä suojaamassa. Äiti joutui kiskomaan taluttimesta että sai Möykynkin tien toiselle puolelle. Siellä oli talon pihassa ihmisiä, jotka äiti kai tunsi. Me jäätiin siihen vähäksi aikaa, äiti jutteli ihmisten kanssa. Nalle sai paljon rapsutuksia, mutta Möykky pysyi varmuuden vuoksi kauempana. Eihän sitä ikinä tiedä onko ihmiset hyviä vai pahoja. Mutta tuskinpa äiti niin ystävällisesti pahoille juttelisi. Siitä jatkettiin matkaa tien vartta pitkin, äiti piti meidän hihnoja vasemmassa kädessään ja työnsi oikealla pienen ihmisen rattaita. Möykkyä piti välillä vähän kantaa, kun sitä niin pelotti. Autojen ääni on kyllä aika pelottava, ja ne ajaa aika lujaa. Onneksi ei kävelty kamalan pitkään autotien reunaa, kun käännyttiin pienemmälle tielle. Siellä Möykkykin uskalsi enemmän juosta ja telmiä lumessa. Ja voi sitä hajujen määrää! Kun tietäisikin, mistä ne kaikki hajut tulivat. Erityisesti siinä, mitä äiti sanoi hautausmaan aidaksi, oli paljon erilaisia hajuja ja koirien jälkiä. Jonkin matkaa käveltyämme huomasimme, että lähestyimme kotia, mutta eri suunnasta kuin mihin lähdettiin. Äiti oli siis näyttänyt meille ensimmäisen lenkin. Kun tultiin pihaan, äiti kehui meitä kovasti ja antoi namit. Sitten hän päästi pienen ihmisen pois rattaista, ja se alkoi työntää jotain ihmeellistä juttua pihalla, ja siihen kertyi lunta. Äiti sanoi pientä ihmistä pikku-talkkariksi.
Iltapäivällä lähdettiin taas ruuan jälkeen ulos. Nyt kaikki kolme pientä ihmistä olivat mukana. Äiti antoi meidän taluttimet isommille ja pienin istui taas rattaissa. Nyt lähdettiin siihen suuntaan, mistä aamulla tultiin.  Tällä kertaa ei käännyttykään hautausmaan aidan kulmalta aamulliselle lenkille, vaan jatkettiin suoraan. Siellä kuului jonkun aikuisen koiran haukkua, ja meitä vähän pelotti kun ei tiedetty kuka se oli. Jonkin matkan päästä äiti jatkoi rattaiden kanssa eteenpäin, mutta käski meidän jäädä isompien pienten ihmisten kanssa odottamaan. Sillä aikaa kun äiti oli poissa, meidän luo tuli mies ja nainen, joilla oli kamalan iso valkoinen koira. Se hyppi ja haukkui, ja meitä pelotti ihan hirveästi. Onneksi se mies piti lujasti sen taluttimesta kiinni. Kun me nähtiin, että äiti tuli rattaiden kanssa takaisin, me juostiin äkkiä kertomaan äidille mitä oli tapahtunut. Sitten mentiin samaa tietä kotiin.
Isi tuli taas illalla sieltä töistä, ja käytti meitä ulkona. Meitä pelotti kovasti, ja isin piti kantaa meidät ulos.
Sitten me uskottiin, ettei tarvinut pelätä, ja käytiin tarpeilla ennen nukkumaan menoa.

Tänään isi oli taas aamusta kotona, ja me käytiin yhdessä lenkillä. Isi ja äiti kävelivät, ja äiti työnsi pienintä ihmistä rattaissa. Kyllä oli mukavaa käydä kävelyllä, kun isikin oli mukana! Möykkyäkään ei niin pelottanut. Iltapäivällä isi taas lähti töihin, mutta onneksi me nyt jo tiedetään, että se tulee takaisin.
Nyt on jo ilta, ollaan saatu iltaruoka ja käyty ulkona, joten mennään nukkumaan. Kohta isi jo sammuttaa valotkin.