Meillä on niin vauhti päällä jatkuvasti, että blogin kirjoituskin kärsii. Me opitaan uusia asioita, vaikkei meille edes opeteta mitään. On opittu olemaan paikallaan kun äiti harjaa meitä, on opittu olemaan hyppimättä portille (vaikka vieläkin se välillä unohtuu, ettei saisi hyppiä kun jotain mielenkiintoista liikkuu lähellä porttia), ollaan opittu, ettei toisen ruokakupille mennä ennenkuin toinen on varmasti syönyt tarpeeksi, ollaan opittu pidättelemään pisuja, kunnes joku tulee viemään ulos. Enää ei ole lattialla sanomalehteä, kun ei niitä tarvita. Joskus tosin kun oikein innostuu, pääsee pisu lirahtamaan lattialle, mutta äiti tai isi siivoaa sen sitten pois ja ymmärtävät kyllä, ettei aina pysty pidättämään jos oikein innostuu.
Äiti kulkee meidän kanssa paljon ulkona. Jos isi tai joku muu aikuinen on kotona, se lähtee meidän kanssa kolmin, mutta jos ei muita aikuisia ole kotona, otetaan pienin ihminen rattaissa mukaan. Yhtenä päivänä me käytiin tervehtimässä joitakin ihmisiä, joita äiti sanoi ukoksi ja muoriksi. Pikkuihmiselle äiti selitti että se ukko on äitin setä. Niillä oli taskuissaan paljon ihania nameja ja keksejä. Ne selittivät äitille, että niillä on koiria varten aina jotain taskussa, kun kylillä tulee aina vastaan tuttuja koiria. Puheista osattiin päätellä, että ne ovat joskus olleet jonkun koiran omia ihmisiä, mutta se koira on jo kuollut. Kovasti ne meitä paijasivat ja rapsuttelivat, ja se muori sanoi että olisi niin ihana kun olisi vielä itselläkin koira, mutta ei enää jaksaisi kun on jo vanha. Me luvattiin tulla toistekin tervehtimään, ja äiti pyysi niitä poikkeamaan kylässä joskus. Olisipa kaikki ihmiset yhtä kivoja kuin ukko ja muori.
Tänään me käytiin vähän erilaisella kävelyllä. Koululaisetkin oli mukana. Äiti sanoi että nyt on lauantai, jolloin ei ole koulua, ja pojat pääsivät meidän kanssa ulos. Ensin pojat pitivät meidän taluttimia ja äiti työnsi pienimmän ihmisen vaunuja, mutta kun meillä meno meni ihan mahdottomaksi kun oltaisiin vaan leikitty poikien kanssa, äiti otti sitten meidät ja isompi pojista työnsi pienintä ihmistä. Me ei oikein ymmärretty, miksi äiti ei antanut meidän juosta ja hulmuta poikien kanssa, mutta kai se jotenkin liittyy muuhun liikenteeseen. Meidän pitäisi varmaan kävellä rauhallisemmin silloinkin, kun pojat pitävät meidän taluttimia ja leikkiä ja juosta niiden kanssa sitten kotipihalla. Pitäisi vaan muistaa sekin, vaan kun meidän muisti pettää monestikin, kun on liian jännää ja mukavaa. Äiti ei siitä kuitenkaan suutu, vaan sanoo aina, että kyllä me sitten isompana rauhoitutaan ja muistetaan paremmin.

Tässä vielä taas joitakin kuvia tältä viikolta.


Alkuviikosta meillä oli vielä paljon lunta pihassa, ja vauhti oli sen mukaista.


Lunta on IHANA kaivaa!!!


Tutkaillaan kotitalon päätyä.


Rapakot on jänniä kun ne on jäässä. Se jää rapsahtelee tassujen alla rikki ja alta löytyy vettä. Kaikista rapakoista pitää AINA vähän maistaa, vaikka ei olisi janokaan.


Tässä pojat pitävät meidän taluttimia tänään lenkillä.